Vaalitapahtumissa kiertäminen on ollut sen verran kiivasta, että blogiin kirjoittaminen on väkisinkin jäänyt taka-alalle. Eräs kokemus menneistä viikoista.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eräs poliittisen keskustelumme (= lue ”toisen päälle puhumisen”) häiritsevä piirre ovat olleet poliittiset keskusteluohjelmat televisiossa. Ongelmana ovat olleet toimittajat, jotka eivät ole ymmärtäneet omaa rooliaan keskustelun virittäjänä ja eteenpäinviejinä, vaan toimittajat ovat keskeyttäneet puhujia, puhuneet heidän puheenvuoronsa päälle, yrittäneet saada vastaajia sekaantumaan ajatuksissaan. Puheenjohtajataidoillaan toimittajat ovat onnistuneet aina lopettamaan hyvin alkaneen asian käsittelyn, koska toimittajien omissa käsikirjoituksissa heillä on mielestään loistavia asioita vielä esille otettaviksi.

Keskustelukulttuuri näyttää kehittyneen siihen muoton, että toisen päälle puhuminen  on itsestään selvyys, sillä jopa osoitetaan omaa vahvuutta. Tähän sortuvat jatkuvasti myös poliitikot, puheenjohtajia myöten.

Asioista keskusteleminen ei ole nokkeluuskisa, jossa mojovimmat sutkautukset keksivä muka olisi vahvin, useimmiten päin vastoin, koska tällainen keskustelija ei uskalla käydä keskusteluun asiatiedoin, vaan hänen on pyrittävä peittämään tietämättömyytensä verbaaliakrobatialla.  Tällä menettelyllä onnistutaan loistavasti madaltamaan yhteisten asioiden hoidon arvostusta, koska kyse ei näytäkään olevan taidoista vaan sanamagiasta. Jos puhun paljon, muita kuuntelematta, omaa asiaani toistaen ja vieläpä toisten puheen päälle, niin selvinnen voittajaksi.

Turha kuvitella!